Yhteenveto caminosta

Lupailin teille päiväkirjaa, mutta totesin sen liian henkilökohtaiseksi ja koskettavan liian montaa ihmistä. Jos jättäisin päiväkirjasta muut ihmiset ja ne herkimmät hetket pois, ei jäljelle jäisi sitä caminoa jolla minä olin. Päätin siis tehdä vain jonkinlaisen yhteenvedon matkasta ja lupaan vastailla lisäkysymyksiin jos niitä ilmenee.

Yleisesti: Kävelimme n. 900 km, 34 päivää (30 päivää Santiagoon + 3 päivää Finisterreen + 1 päivä Muxiaan): St. Jean Pied de Port- Santiago- Finisterre- Muxia. Keskimääräinen päivämatkamme oli näin ollen 26,5 km, mutta eihän se oikeasti noin mennyt. Pisin päivämatkamme oli 38,2 km ja lyhyin taas 18,7 km (kun satutin polveni).

Kävelystä:
Jos minulta nyt kysytään millaista se kävely oli, sanoisin että upea kokemus. Se oli sitä, oikeasti.
Mutta hetken mietittyäni muistan kyllä paremmin millaista tietä matkalle sattui ja vastaukseni onkin: ylä- ja alamäkeä. Eikä muuten mitään pientä, sillä ylitimme matkamme aikana kolme vuoristoa ja eivät ne ”tavalliset” mäetkään mitään pikkuruisia olleet. Oli usean kilometrien mittaisia mäkiä, oli pystysuoraa mäkeä ja helvetillisiä kivikkoisia alamäkiä. Nyt ne ovat vielä hyvin mielessä näin rampana, mutta oletan muutaman kuukauden päästä sanovani etteivät ne nyt oikeastaan niin pahoja olleetkaan 😉

Olihan matkalla myös muutaman päivän tasainen meseta, siitä nautinkin kuumuudesta huolimatta erityisen paljon. Minulle kävely ”ei-missään” ei ollut henkisesti ongelma. En kokenut minkäänlaista tylsyyttä tai mielen särkymistä. Polveni oli erityisen onnellinen mesetan olemassaolosta. Mesetan aikaan koko ihana camino-perheemme oli vielä koossa, matkaa oli takana ja matkaa oli edessä. Minun mielessäni mesetalla on hyvä kaiku.

****
Sitä voi varautua kaikkeen. Ostaa hyvät kengät ja ajaa ne sisään. Kantaa painavaa rinkkaa ja kulkea erilaisia maastoja kotona. Ja sitten itse matkalla ”tapahtuu polvi”.
Astuin erittäin jyrkässä alamäessa jonkin irtokiven päälle ja polvi linksahti taaksepäin. Linkutin pari viikkoa aika pahasti, sitten se hieman pikkuhiljaa alkoi paranemaan niin että pysyin jo vähän astumaan polven varaan, mutta onhan se yhä nytkin kipeä. Että ei siitä sen enempiä.

No ne rakot. Näette kuvia myöhemmin, mutta kerron jo nyt että minulle tuli päivästä 3 tai 4 aivan loppuun asti rakkoja. Ihan joka kohtaan jalassa, lukuunottamatta jalkapohjia.
Opin rakoista monta asiaa: Laastarin materiaali on erittäin tärkeä pointti ettei tule uusia rakkoja laastarista. Kipuun ei totu, mutta hieman kyllä päivän mittaan turtuu. Espanjalaisissa apteekeissa on ihmeainetta pahoihin rakkoihin. Compeed on täyttä sontaa. Ota kotoa mukaan keinoihoa. Kirurgin teippi on melko hyvä ehkäisemään rakkoja varpaissa… Kunnes joudut laittamaan laastarin joka sitten tekee viereiseen varpaaseen rakon.

***
Kävelyn suunnitelmallisuus oli tärkeämpää kuin alkuun oletimme. Matkaa piti osata suunnitella useita päiviä eteenpäin ettei päivämatkoista tullut liian lyhyitä tai liian pitkiä. Oman lisänsä tähän toi se kun me välttelimme kaikkia suuria kaupunkeja ja useimpia suosittuja (lue: John B:n reittejä) paikkoja. Yksi ainoa pakollinen yöpymispaikka meillä oli toiveena ja se oli ”laulavat nunnat”. Aivan ihana kokemus!

Eka kuvasarja: Ylä-alamäkiä. Niitä pahimpia ei voinut kuvata, sillä kärsin korkean paikan kammosta. Tästä ei ole kukaan puhunut, mutta jos sinulla sattuisi olemaan samaa ongelmaa, voin kertoa että muutamat kohdat ovat melkosen rankkoja.

img_0920

***

Opastus matkalla:
Meillä ja monilla muillakin oli mukana John Brierleyn opaskirja. Jos en tarvitsisi sitä nyt katsoakseni missä kävimme, olisi se poltettu jo. Ei siis mikään maailman tarkin kirja, eikä paraskaan. Kukaan ei lopulta luottanut siihen, mutta olihan se kuitenkin parempi kuin ei mitään.
Suosittelisin näkemäni ja kokemani mukaan joko saksalaista opaskirjaa, siinä on parhaat selostukset mm. Albergueista, tai pelkkää karttakirjaa jos jo tuntee systeemin majoitusten kohdalla. Näissä pitkulaisissa karttakirjoissa on tarkin maastokuvaus.

Matkan varrella ei kuitenkaan ole kovin helppoa eksyä. Polut on merkitty melko hyvin, joskus tosin pimeässä tai ajatuksissaan piti miettiä olemmeko kukaan muistaneet katsella merkkejä.
Etsin yhä katseellani talojen seinistä keltaisia nuolia. Niin syvälle se meni tajuntaan.

img_0921

***

Pyhiinvaellus ja nimenomaan se.
Meille matkalla oli tietty merkitys, mutta toki odotin matkalta paljon muutakin kuin hengellistä antia. Tärkein kuitenkin, hengellisyys, oli vahvasti koko matkan ajan läsnä. Olimme erittäin siunattuja, sillä ”camino-perheeseemme” kuului myös katolinen pappi. Ensin se tuntui ihmeelliseltä sattumalta ja hyvältä tuurilta, mutta pian ajattelin että näinhän sen piti mennäkin. Tietenkin.

***
Matkan varrella on muutamakin sellainen kohta, jossa on jopa kilometrien matkalta ihmiset tehneet ristejä verkkoaitaan. Varsinkin viimeinen tällainen sai minut kyyneliin: kaikki ne ihmisten toiveet, rukoukset, matkan tarkoitus… kun ristiaita vain jatkui ja jatkui, tuntui tavallaan hieman surulliselta ajatella että näihin ristiin kätkeytyy varmasti monia pyyntöjä, epätoivoakin… mutta toisaalta tuntui myös lohduttavalta ajatella että ihmiset yhä toivovat ja uskovat- kaikesta huolimatta tai juuri sen takia.

Kirkkoja näin monenmoisia matkalla. Osallistuimme messuun niin usein kun se oli mahdollista, ja olihan se usein mahdollista kun oli ”oma” pappikin mukana 😉
Espanjalaiset kirkot ovat hyvin yliampuvia koristukseltaan, parhaita kirkkoja olivatkin yleisesti ottaen pienet kappelit/ kirkot.

Matkan aikana oli muutamia etukäteen minulle tärkeitä paikkoja. Tällaisia oli mm. anteeksiannon portti ja rautaristi. (Kuvassa oleva ovi ja seuraava kuva jossa kukkulalla risti, kuvat ovat oikeastaan väärässä järjestyksessä sen puoleen missä järjestyksessä ne matkalla olivat)
Rautaristillä jätetään omat taakat pois ja saadaan anteeksi omat pahat teot. Anteeksiannon portilla taas annetaan anteeksi kaikille niille joiden koetaan satuttaneen itseään.

Minun kohdallani kävi nyt niin kuten jo aiemmin kerroin jossakin, että ne asiat mitä menin caminolle käsittelemään, oli käsitelty jo etukäteen.
Rautaristi oli kuin paraskin turistihärdelli ja yritin kovasti keskittyä kivien jättämiseen sinne, mutta paikka jätti ennemminkin pettymyksen kuin lohdun mieleen.
Anteeksiannon portti oli kyllä hyvä kokemus, mutta siellä viimeistään huomasin että olen käsitellyt ne mitä käsitellä piti. Olen antanut anteeksi, mutta kipu asioista puhuttaessa ei välttämättä häviä koskaan… Ja ehkäpä se ei olekaan huono asia. Kipu muistuttaa minua siitä millaiseksi en koskaan halua tulla ja millaisia arvoja elämässäni haluan pitää yllä ja kantaa mukanani.

img_0922

***

Ruoka.
Phuuh. Heitiin terveellisyyden nurkkaan ja söin mitä kiinni sain. Leipää söimme paljon, sillä espanjalaisissa baareissa (matkan varrella ainakaan) ei päivällisajan ulkopuolella saanut kuin paria pullaa ja leipää. Vaaleaa, epterveellistä leipää. Kaupassa (jos niitä löytyi), valikoimat olivat tätä samaa.
Join matkallani paljon vettä, mutta joinpa myös normaalisti välttämiäni limuja (Ah, Kas Limon!) matkan varrella ja tietysti viintä ruoan kanssa. Tosin pahimpaan kipuaikaan kun jalkapöytänikin turposi (jänteen tulehdus) söin lääkekuurin ja silloin en tietenkään nauttinut alkoholia.

Pyhiinvaeltajan menun sai noin kympillä ja siihen kuului kolme ruokalajia, viini ja leipä. Ei huono… vaikkakin kanaan ja pastaan tuli välillä kiintiö täyteen.
Söimme myös piknik-tyyliin ja ravintoloissa välillä muutakin kuin sen ainaisen menun, mm. pitsa sai lähes kyyneleet silmiin 😉 Osallistuimme myös yhteisruokailuihin jotka olivat joko emäntien tai vieraitten valmistamia, nämä olivat erityisen hyviä kokemuksia ja suosittelen tutustumaan etukäteen missä näihin on mahdollisuus.

Aamiainen taas ostettiin monesti noin kolmen euron hintaan alberguesta tai haettiin edellisenä iltana kaupasta. Aamiasjututkin riippuivat seuraavan aamun kilometreistä ensimmäiseen baariin ja siitä oliko aamiaista saatavilla vai ei.

Vettä mukana oli välillä se pulloon mahtuva 6 dl, välillä piti ostaa tämän lisäksi pieni pullo, välillä taas 1,5 l pullo. Veden mukana kannettava määrä riippui kaivoista, kylien välisestä matkasta, helteestä jne.
Joskus aamun kilometrit ennen ensimmäistä baaria olivat jopa 17 km, joskus kyliä oli  noin 3 km välein.

Söin matkallani paljon jäätelöä ja suklaata. En laihtunut.

img_0923

***

Alberguet.
Olli hyviä ja huonoja, oli siistejä ja vähemmin siistejä. Oli yksityisiä ja kunnallisia (nämä olivat yleisesti ottaen monessa paikassa oikein hyviä), mutta suht samanlaisia ajatukseltaan kaikki.
Oli sänkyjä, yleensä kerrossänkyjä. Maksettiin 5- 12 euroa/henkilö (käytimme muutaman kerran duo-huonetta, sen hinta oli 25-45 euroa), pestiin pyykit käsin tai koneellisesti, oli keittiö tai ei ollut keittiötä, suihkut löytyivät kaikista- toiminta oli vähän välillä niin ja näin. Puhtaaksi saimme itsemme kaikkialla.

Yhtään kertaa emme varanneet etukäteen sänkyä ja hyvin mahduimme Finisterreä lukuunottamatta aina ensimmäiseen albergueen mistä kysyimme majapaikkaa.
Santiagossa nukuimme kummallakin kerralla hotellissa, samassa hotellissa vieläpä ja sinne tietysti piti tehdä varaus. Kuvan kylpyhuone on Santiagosta, ei sentään alberguesta 😉

Pieni sananen luteista, bed bugs. Niitä on ja se on ihan tuurista kiinni kuka niitä saa. Minä en (eikä mieheni) niitä onneksi saanut. Pelkäsin kyllä, mutta jossain vaiheessa (melkein perillä :D) tajusin että se on turhaa. Jos niitä tulee, niitä tulee, piste.
Aina silloin tällöin purtuja ihmisiä näkyi, nukuimme samoissa majapaikoissakin.

*Muokkaus: Lisää tietoa albergueista vastaus-osiossa.

img_0924

***

Aamut ovat olleet minulle aina rakkaita ja niin ne olivat matkallakin. Aamulla rukoilin hyvän hetken ennen auringon nousua ja nautin aamun tunnelmasta, aamulla jalat eivät turvonneet, aamuisin aika ja matka meni kävellessä mukamas tosi nopeasti, aamut olivat aina kauniita.
Aamut alkoivat aina samalla tavalla. Joku herätti tai kello herätti (älykellon herätys on hyvä muita ajatellen), kerättiin tavarat sängyltä ja mentiin käytävälle/ vessaan laittamaan ne rinkkaan ja teippaamaan jalat jos sitä ei oltu tehty jo illalla. Hoidettiin aamutoimet ja sen jälkeen aamiainen joko istallaan tai kävellessä. Kaikki olivat melko hiljaa, toimivat kuin robotit ja matkaan päästiin nopeasti. Näin ei ollut heti alkuun, siis tuon nopeuden kanssa. Rinkkaa piti uudelleenjärjestää että kaikki toimi paremmin ja opetella poimimaan pimeässä kaikki tavarat mukaan.

Joskus sitä istui väsyneenä laittamaan kenkiä ja jalat kysyivät: ”Oikeasti? Oletko tosissasi?”, mutta kun matkaan pääsi, alkoivat jalat tekemään töitä kuuliaisesti. Kertaakaan matkan aikana ei tullut sellainen olo että olisi ollut väärässä paikassa, mutta tulipa sitä porukalla todettua ettei se kyllä toisaalta täysjärkisten hommaa olekaan. Ihan(ia) hulluja kaikki 😉

img_0925

***

Matkan yksi päämäärähän oli tietysti saada compostela, eli todistus kävellystä matkasta. En ole vielä kuvannut niitä, pitää saada ne ensin putkesta ehjänä ulos ja miettiä miten saisi nimen niistä piiloon. Kuitenkin, meille niitä kertyi molemmille kolme kappaletta. Yksi Santiagosta, yksi Finisterrestä, yksi Muxiasta.

Seuraava kuvasarja on väärässä paikassa. Olen inhonnut tätä blogipohjaa alusta asti. Tänne pitää pienentää kaikki kuvat ja siinä on hirveä työ, tämä ei tallenna itsenäisesti (tämäkin on jo toinen teksti tänään jota kirjoitan) ja vaikka valitsen vain yhden kuvan tähän, syöksee sivu automaattisesti kaikki kuvat joita olen valinnut blogiin laitettavaksi. Joten voi voi.

***
Jouduin hylkäämään tosi monta ihanaa kuvaa tänne laitettavaksi siksi, että niissä esiintyy ystäviämme. Tämän kuvasarjan kuvat on valittu tätä silmälläpitäen, nämä kuvat muistuttavat minua jostakin tietystä asiasta ilman että niissä esiintyy ihmisiä ja näistä kuvien jutuista voin täälläkin kertoa.

1) Passi. Ilman sitä emme olisi päässeet albergueihin nukkumaan. Ilman sitä en olisi saanut todistuksiani siitä että tein matkan. Viimeiset sata kilometriä piti kerätä kaksi leimaa päivässä. Joillain on jäänyt todistus saamatta jos näin ei ole ollut… Minunkin passini syynättiin hyvin tarkkaan alusta loppuun, mutta toisaalta vieressä seisseen mieheni passia taas hädin tuskin vilkaistiin.

2) Luostarin albergue. Valitsimme matkallamme muutaman vaihtoehtoisen tien (näitä on oppaissa), mm. Sarriaan menimme Triacastellasta Samoksen kautta. Matka on pidempi, mutta perillä piti olla ainutlaatuinen kokemus luostarissa nukkumista. Olikin, muttei ihan nyt niin kuin olimme ajatelleet… Loppujen lopuksi yöstä jäi hyvät ja hauskat muistot, mutta paikka muistuu minulle mieleen myös päivänä jolloin en jaksanut ottaa enää yhtään uutta ”kasvoa” vastaan. Kävelypäivänä en jaksanut kuunnella enää yhdenkään uuden ihmisen tarinaa, hymyillä ja kysellä, kertoa omaa tarinaani uudestaan ja katsella uusia kasvoja. Minulle, ihmisläheiselle ja aina uteliaalle tämä oli erikoinen kokemus. Onneksi seuraavana päivänä olin takaisin oma itseni, heh.

3) Jeesuksen patsas kirkossa on vain yksi kuva lukuisista kirkoista joita kuvasin. Mutta… Kuuntelin monien ihmisten tarinoita joissa he olivat ajatuneet ikäänkuin nurkkaan eivätkä päässeet tilanteessa eteenpäin ja olivat siksi lähteneet caminolle. Tässä kuvassa, vaikkei uskova olisikaan, on minusta hienosti esillä se ettei sellaista ahdinkoa ole etteikö siihen saisi jostain/ jotain apua.

4) 0,00 km. Ei mulla tästä muuta. Paitsi että olihan meillä vielä seuraavana päivänä kävely Muxiaan. Muxiaan oli aivan mahtava lopettaa matka, ihana paikka. Finisterre jätti minut tavallaan kylmäksi kun vertaan sitä Santiagoon tai Muxiaan.

5) Join yhden oluen matkalla, sen rautaristin jälkeen eräästä autokioskista. Yhtä pahaa oli kuin vuosia sitten. Mutta, tein siis matkalla monia asioita joita en ole koskaan/ pitkiin aikoihin tehnyt. Miten sitten meni niinku omasta mielestäni? No, joitakin asioita on hyvä jättää tekemättä tai tehdä vain kerran.

6) Kaikkein ihanin albergue matkalla oli tämä tässä kuvassa. Paikka oli Hospital de Orbigo ja Albergue San Miguel.
Älkää kysykö miksi se oli niin ihana. Tunnelma, taide siellä, keskiaikaisuus… Jokin siitä vain teki parhaan.

img_0926

***

Parhaita maastoja kävellä oli tasainen ja varjoisa metsä. Nämä valitettavasti olivat harvassa, ha ha. Seuraavaksi paras oli muu tasainen maasto, mutta kyllä ne ylä- ja alamäet oikeasti ihan ok olivat ja kuuluivat mukamas asiaan. Joskus piti vähän huokaista ennen ylämäkeä, mutta sitten sitä vain laittoi ylämäkivaihteen päälle ja puuskutti ylös. Mitäpä siinä muutakaan olisi tehnyt. Joissakin hirveimmissä alamäissä mietin campacaminoa ja heidän sateista ja mutaista matkaansa. Ei käynyt kateeksi.

Olen yrittänyt valita kuviksi tyhjiä teitä. Tämä oli todellisuutta ajoittain, mutta ei aina. Joskus tiellä oli meidän lisäksemme näköyhteys muihin koko päivän tai lähes koko päivän, joskus joku pyyhkäisi ohi, joskus pyyhkäisimme itse joidenkin ohitse. Sarrian jälkeen (viimeiset 120 km) tie ruuhkautui tosissaan, eli minusta alkoi täysin erilainen matka kuin se oli aiemmin ollut. Tunnelma oli erilainen, liikaa uusia ihmisiä, liikaa ihmisiä ylipäätään.
Tai oikeastaan tämä muuttui jo noin 250 km ennen Santiagoa. Siihen asti tunnisti useita kasvoja tiellä. Joskus heitä näki vain muutaman päivän välein, joskus joku ilmestyi viikonkin jälkeen uudestaan maisemiin, joitakin näki päivittäin. Kaikkien kanssa ei tietenkään tullut juteltua sen enempiä tai tuli vain moikattua, mutta useimmat tunnisti kuitenkin.

Kuvissa on tasaista tietä ensimmäisten vuorikuvien vastapainoksi.

img_0928

***

1) ”Buen Camino!” Eniten käyttämämme lause caminolla. Minulle kuitenkin merkittävämpi on ”Ultreia” Kuvassa sellainen sormus päiväkirjani päällä.

2) No niiin. Niistä kivuista ja rakoista, siinä teille kantapääni.Kyllä, kävelin tällä jalalla.

Kävelin caminon ihan jokaisen kilometrin rinkkaani kantaen, myös polvikivun kanssa, alusta loppuun. En sano tätä kehuakseni itseäni tai syyllistääkseni muita, viisas olisi tehnyt toisin. Mutta minä olen minä. En koskaan anna periksi ja toisaalta- itse pakkasin tavarani, itse kannoin. Halusin kävellä, siis kävelin. Mietin tuota asiaa matkalla ja kyllä, olisin kokenut epäonnistuneeni jos olisin toiminut toisin. Mutta nyt tulee iso mutta! Muiden kohdalla ajattelen toisin, en vaadi muilta samaa kuin itseltäni, enkä olisi suositellut kenellekään kävelyä niiden kipujen kanssa joita minulla oli. Olin naurettavan huolissani muiden jaksamisesta enkä osannut tai halunnut kuitenkaan helpottaa omaa oloani.

Mutta nyt se on tehty koko matka kuten suunnitelinkin. Jatkossa olen itselleni armollisempi ja joustavampi, olen läksyni matkallani oppinut vaikkei se ehkä siltä kuvia katsoessa monista tuntuisikaan. Sisukin voi olla kirosana ja sitäkin voi olla liikaa.

3) Muxia, sinne jäivät kävelysauvamme. Hyvin palvelleena, piikit kuluneena. En lähtisi ilman sauvoja tälle matkalle.

4) Ennen sukkien laittoa. Tässä vielä kohtuullisen kevyt teippaus.

5) Matkan ehdoton suosikkini (valkoviinin ja jäätelön jälkeen) oli raikas juoma jonka kehitin. Tuoreista appelsiineista puristettu mehu on hampaille aika rankka juttu, päätin keventää sitä lisäämällä puolet vissyä ja kuvitella ettei se sitten vahingoita hampaita. Hyvää, järjettömän raikasta eikä olleenkaan niin tunkkaista kuin appelsiinimehu yksinään.

6) Viimeinen kuva muistuttaa minua ystävistä jotka odottivat aina ensimmäisessä kylän baarissa, tai joita me odotimme ensimmäisessä kylän baarissa. Repesimme totaalisesti nähdessämme tämän kyltin kylien välissä.
Välillä kuljimme yhdessä kaikki, välillä osan porukan kanssa, välillä lisäksemme oli vain yksi, välillä myös tuntemattomia. Päivän aikana kuitenkin tapasimme viimeistään tauoilla baareissa ja illalla kylissä.

img_0930

Ystävillä, eli caminomme perheenjäsenillä oli erittäin suuri merkitys matkallemme. Sain seurata ihania tarinoita ja niiden edistymistä, sain uusia ystäviä, sain kokea upean matkan upeitten ihmisten kanssa.
On asioita joita en voi selittää muille, on sisäpiirin vitsejä ja juttuja, on tapahtumia joiden kertominen ulkopuolisille tuntuisi väärältä, on yksinkertaisesti mahdoton puhua kaikista asioista muiden kuin ”perheen” kanssa.

Perheeseemme kuului vaihteleva määrä ihmisiä päivästä riippuen, useista eri maista ja maanosista. Miehiä, naisia, sinkkuja, parisuhteessa eläviä, eri ikäisiä, eri ammateista… mutta meitä yhdistivät monet eri asiat. Ja meidät yhdisti Tie.
Olen kiitollinen jokaisesta tapaamastani ihmisestä, jokaisesta päivästä caminollani, jokaisesta hetkestä jona koin kasvavani ihmisenä, jokaisesta rukouksesta joka puolestani rukoiltiin tai ajatuksesta joka luokseni lähetettiin ja jokaisesta tapahtumasta joka sai minut toteamaan että näinhän sen tietysti piti mennäkin.
Camino provide.Tämä ei ollutkaan turha lause tai höpönlöpöä. Eikä Camino-perhe tai syvyyden tunne uusissa ihmissuhteissa ollutkaan utopiaa. Luin etukäteen sadunomaisesta matkasta jossa vieraina ovat kipu ja kyyneleet, mutta jonka päämääränä on vahva usko ja luottamus, upeat ihmissuhteet ja elämänikäinen side tiehen ja sen ihmisiin- ja sain sen kaiken. Lisäksi sain kokea tämän kaiken rakkaan aviomieheni kanssa, asia josta olen kaikkein kiitollisin.

Haluaisin kirjoittaa kauniita kertomuksia matkalta ja sen ihmisistä, mutta en voi joten kerrankin minäkin olen sanaton 😉 Tähän on hyvä päättää tämä bloggaus ja bloggaaminen. Caminohan ei pääty koskaan…

 

19 vastausta artikkeliin ”Yhteenveto caminosta

  1. No niin, tietysti tää unohtu sanoa, tärkeä juttu: Sateen/ auringonvarjo.
    Ihan paras ostos! Kaikille epäiljöille tiedoksi, toimii sateella (meillä oli matkallamme yksi pieni tihkusade ja yksi rajuilma) ja toimii auringonpaahteessa. Kyllä oli monta kateellista (hih) paahteessa kulkijaa 😛
    Ukkossateen aikana kastui ainoastaan oikea käsivarsi koska varjo on aina kiinnitettynä toiselle puolelle ja koska käytin kävelysauvoja. Niin siis toki kengät kastuivat ulkopuolelta, ei se sentään mikään ihmevarjo ole. Mutta sellaisena päivänä kun ukkosmyrsky tuli, ei yksikään voinut kuumuuden takia käyttää sadeviittaa. Joko ihmisillä oli päällään takki, lopettivat matkan teon tai kastuivat reilusti ilman suojaa.

    Että koko rahan ja enemmänkin oli arvoinen. Myös Ivar joka on luonut camino-foorumin, on ottanut varjot myyntiin 🙂

  2. Ja toinen ainiin. Rinkan punnitsin jälkikäteen, 12,5 kg. Melkoisen paljon, sama kuin kotona.
    En ottaisi enää niin paljon tavaraa mukaan ja kyllähän se ylämäissä tuntui, mutta ei oikeasti mikään paha paino kantaa jos ihan rehellisiä ollaan.

    • Kiitos, itsellä tulvivat monet muistot mieleen. Meillä oli todella hyvä reissu. Kivulias, mutta muuten täydellinen. Tai ehkä ne kivutkin kuuluivat siihen täydelliseen caminoon 😂

  3. Montakohan kertaa pitää tulla lisäämään tänne jotain…
    Alberguet. Nukuimme kaksi kertaa myös kirkossa patjoilla. Siis emme kirkkosalissa, mutta kirkossa kuitenkin.
    Sitten, jotkut majapaikat eivät määritelleet maksua, vaan se perustui lahjoitukseen. Tämä ei tarkottanut ilmaista tai halpaa majoittumista.

    Nukuin neljä yötä vessojen (ihanan viileällä) lattialla makuupussini kanssa. Sain nukuttua siellä hiljaisuudessa paremmin enkä häirinnyt omalla pyörimiselläni muita. Joidenkin päivien jälkeen jalat olivat kovin levottomat.

  4. Kiitos että jaoit kokemuksesi, tätä on kivaa lukea. Noista suorastaan pelottavan korkeista vuorista ja jyrkistä rinteistä en olliut kuullut, pian pääsen ne näkemään. Jään kaipaamaan blogiasi, kummasti yhteinen tie yhdistää, vaikka en muuten tunne sinua ollenkaan. Kaikkea hyvää elämääsi

    • Kiitos kirjolaukka, seuraan kyllä sinun matkaasi vielä 🙂

      Mulla on tosi paha korkean paikan kammo. En kuitenkaan pelännyt missään korkeudessa jos polin vieressä oli kasvillisuutta. Pahoja paikkoja olivat ne ilman kaiteita tms kuljettavat polut ja tiet joissa ei nähnyt reunan jälkeen mitään (eli se jyrkkä pudotus). Toki tajusin kun muut vaan lömpsivät menemään, etten ole oikeassa vaarassa. Mutta silmät viestittivät aivoille ihan muuta.
      Pyreneillä olivat pahimmat kohdat, mutta niitä riitti muutama muuallekin.

      Pyreneitten ylitys ei ole niin rankka ja paha kuin ihmiset yleensä puhuvat. Itselläni se ei edes ollut rankin päivä.
      Rankin oli alamäki rautaristin jälkeen, mutta minulla oli polvi sökönä. Kävin katsomassa campacaminon blogissa mitä hän on sanonut joistain kohdista ja tässä hön kertoi menneensä tietä pitkin alas. Jos yhtään on jaloissa ongelmia, tuo on se paikka missä itse sitä suosittelisin ja olisin mennyt itsekin jos olisin tajunnut että sellainenkin mahdollisuus on olemassa 😂
      Mutta ei, kaikki pahimmat mäet tuli mentyä niin ylhäälle kuin alhaalle 😝

      • Huokaus näitä minun selityksiäni ja virheitä kirjoittaessa…
        Siis, fyysisesti pyreneet eivät ole niin rankka kuin sanotaan.

        Ja alamäki rautaristin jälkeen oli tosi paha minulle koska se polvi oli kipeä. Myös varpaille mäki oli tiukka. Jos sen siis menee alusta loppuun sieltä missä polku kulkee, ovat mäet pitkiä ja siellä on kapeata polkua isojen kivien seassa.

        Tämä oli se päivä kun ajattelin oikeasti että mäki ei pääty koskaan, kävelen vielä joulunakin sitä. Ja tuossa mäessä mieheni vanha vamma polvessa aktivoitui ja hän linkutti myös muutaman päivän tämän jälkeen.

    • Anteeksi Allu, sun viesti oli mennyt roskakoriin emailissa (myös kirjolaukan viesti oli mennyt sinne, mutta koska olen hänen postin hyväksynyt aiemmin, oli se tullut täällä näkyviin), en tiedä miksi. Ehkä siksi että siirsin erään toisen postin joka tuli tänne roskapostiksi…

      Kuitenkin, kiitos paljon!
      Ja kyllä, ihan hyvällä sykkeellä mentiin reissu. Kuitenkin ehdimmä nähdä ja kokea. Iltapäivän kuumuudessa olimme jopa ihan etanoita 😄

  5. Huh, meillähän Pyrennet jäävät kokematta, koska alotamme Burgosista, mutta tuo Rautaristin polku täytyy pitää mielessä

    • Aika pian sen jälkeen on jyrkkä ja mukulainen laskeutuminen, siitä en tiedä kuinka hyvin se on kierrettävissä, mutta sen jälkeen tulee kiva kylä, jossa on mukavia baareja ja majoituksiakin, jos sattuu päivämatka sillä kohtaa tulemaan täyteen. Me jouduimme osan tuolla suunnalla kulkemaan tietä pitkin sen vuoksi, että polut olivat jatkuvien sateiden vuoksi yhtä jokea, milloin olisi pitänyt kahlata ylävirtaan, milloin puro ryöppysi vastaan. 🙂 Siellä tietä pitkin ei tullut kovin paljon lisämatkaa, varmaankaan. Sitten taas rautaristin jälkeen yhden yöpymisen jälkeen oli myös jyrkkää laskua, jonka menimme tietä mutaisuuden ja liukkauden takia, se oli jonkun verran pitempi matka tien kautta, mutta turvallisempi. Se oli tämä osuus: https://campacamino.blogspot.fi/2016/04/23-kavelypaiva-riego-de-ambrosista.html Teillä lokakuussa voi olla aivan mahtavat säät, kesän lämpimin aika on ohitse, muttei sellaista vedenmättämistä kuin tänä keväänä oli. 🙂

      • Meillä oli ennen Rautaristiä se matkan pisin päivä, 38,2 km. Nukuimme päivän päätteeksi oikein kivassa kylässä (Rabanal del Camino) englatilaisten pitämässä alberguessa. Aivan mahtava paikka iltapäiväteen kera, donatiopaikka. Aamiaistakin saimme.
        Kirkossa albergueta vastapäätä osallistuimme vesperiin jota vetivät munkit. Heillä oli kylässä myös pieni myymälä.
        Kauppakin kylästä löytyi. Minulle tämä kylä jäi lämpimänä mieleen vaikka takana oli hyvin pitkä päivä kävellen 😊

        Seuraavana päivänä kävelimme 25,9 km Molinasecaan. Tuossa oli kiipeämisen ja ennenkaikkea laskeutumisen kanssa enemmän kilometrejä kuin mukamas edellisenä päivänä. Ja aina kun teimme tli kolmenkympin päivän tuntui seuraavan päivän kävely normaalia tahmeammalta. Ei olla nuorisoa enää 😱

        Kyllä mietin tosiaan campacaminoa noilla vaikeimmissa alamäissä. Rautaristin jälkeinen alamäki on mielestäni matkan pahin. Mutta tosiaan, polveni ei ollut kunnossa, sekin vaikuttaa mielipiteisiini… Vaan sanoivatpa niin kyllä monet muutkin maaston ja ehkä sitä edeltäneen nousunkin takia.

        Pyörät eivät siitä kulje joten pakko olla vaihtoehtoinen tie. Jos jalat ovat kuitenkin kunnossa, maalaamastani kauhukuvasta huolimatta polkukin on kuljettavissa 😉

        • Ja ei pidä unohtaa että selässäni oli se 12,5 kg rinkka. Hölmöläisen hommaa 😜
          Taisit puhua 6 kg rinkasta blogissasii? Vaikka tähän lisäisi vedet ja eväät, on kulkusi paljon kevyempää kuin minun.
          Minä tosin olen pitkä nainen että tuo 12,5 kg ei olisi sinulla ollenkaan sama kun muistaakseni olit taas puolestasi lyhyt. Mutta kyllä se vaikutti minullakin vauhtiin 😊

  6. Minulla olisi vielä muutama kysymys! :)MIllaiset lämpötilat teillä oli, Tanja? Noin yleisesti ottaen. Seurailin lämpötiloja noin suurella holkkumalla, kun olit matkalla ja näytti aika kuumalta. Meillä oli Englannissa noin 25 enimmillään, mutta tasaisesti noin 20 astetta ja se kyllä tuntui melko kuumalta jo minulle, joka en oikein kestä lämmintä. Mietin sinua monet kerrat, että miten mahtaa mennä. Ja se juomisen määrä noinkin alhaisilla lämmöillä, se oli viikossa paljon enemmän kuin caminolla koko aikana join kävellessä!

    Miten sitten se päätösmessu, osuiko teille suitsukeastian heilutusta?

    Minulla olil monta muutakin kysymystä, mutta nyt ne katosivat päästä, haittaako jos vielä kysyn myöhemmin, vai haluatko pian sulkea tämän blogin? Entä toisen? Olisi kiva pitää vähän yhteyksiä yllä kuitenkin. 🙂 Minusta siis.

    • Saa kysellä 😊 Sulla oli niin hyvin kirjotettu omista kokemuksista, mun on hyvin vajaa mutta vastaan kyllä jos kysytään.

      Suljen nämä sivut koska inhoan tätä blogipohjaa, feissarisivut pidän yllä koska suunnitelmissa on camino portuguese ensi kesäksi ja päivittelen treenejä, pakkausasioita, jalka/kenkäjuttuja myös talven ajan sinne.
      Sulla ei sitä fb- tiliä ollut, mutta harkitse nyt vaikka blogin sivuille kuitenkin 😉

      Muhun voi ottaa yhteyttä myös spostilla, osotehan sulla on. Mustakin olisi kiva pitää yhteyttä!

      Meillä kävi niin koomisesti sen suitsukeastian näkemisen kanssa ettemme menneet pyhiinvaeltajien messuun ollenkaan. Perjantain iltamessussa se olisi pitänyt nähdä, mutta emme mahtuneet kirkkoon vaikka olimme puoli tuntia ennen paikalla 😂
      Menimme porukalla sitten syömään sen sijaan, eikä harmittanut oikeasti yhtään, kaikkia nauratti tilanne.
      Minusta Santiagossa oli vähän sirkusmeininkiä, mutta sekin oli ok ja kuului kuvioon. Vaikka kyllä liikutuin saapuessani Santiagoon aukiolle. En odottanut sitä koska fiilis ei etukäteen ollut herkistynyt.

      Se muuten kyllä harmitti kun me olimme jo matkalla Finisterreen kun meidän oma pappimme osallistui pyhiinvaeltajien messuun pappina Santiagossa. Sen olisin halunnut nähdä.

      Mutta uusi yritys suitskeastian näkemiseen ensi kesänä. Jos ei vieläkään onnistu, pitänee valita joku kolmas reitti 😄

      • Unohin ne lämpötilat…
        Oli kuuma, mutta siihen ”tottui”. Eka päivä omi sen 25 paikkeilla, tosi hyvä!
        Mieheni ei ennen matkaa uskonut että näin voisi käydä että kuumuuteen tottuisi, minä taas olin sitä mieltä että keho sopeutuu edes hieman.
        Usein oli yli kolmeakymmentä, 34 taisi olla aika yleinen iltapäivällä kun kävelimme. Kerran oli 39, taktisesti kävelimme aikaisin aamusta suurimman osan.

        Kuumuus ei ollut kuitenkaan ongelma kuin jalkojen osalta. Aurinkovarjo ja pitkät hihat suojasivat ihoa allergialta, juomista meni mutta aika hyvin ja aika usein pärjäsimme kaivojen välin pienellä pullolla. Oli kyllä niitäkin matkoja kun oli mukana pienen pullon (600ml) lisäksi 1,5 l pullo.
        Hikoilimme kyllä päivisin ihan kiitettävästi ja join aina kaivoilla runsaammin vettä.

        Aamuisin ei tullut kävellessä juotua hirveästi, useat pitkät ”vedettömät” välit sattuivat aamuun, onneksi.
        Alkuun emme pitäneet riittävästi taukoja ja menimme kahdella tauolla kaikki matkat, mutta ”perheen” kanssa tauotettiin sitten enemmän 😊

        • Voi olla, että sama reitti on minulla ensi vuonna ohjelmassa! Mutta ajankohtaa en osaa sanoa. Sain nimittäin A:lta lupauksen, että lähtee minun kanssani jollekin kävelylle, ajattelimme ensin Englantia, mutta hän viihtyisi paremmin lämpimässä ja kumpikin ihastuttiin Portugaliin caminoni päätteeksi tehdyllä pikakurkkauksella. Joten sinne sitten ehkä. Ja luulen minä Francesinkin joskus vielä käveleväni uudelleen…

          • Kiva juttu että saat miehenkin mukaan. Ainakin mulle se oli siunaus ja meillä oli hauskaa 😊

            Mä halusin saada koko reitin Finisterreen ja Muxiaan käveltyä kerralla, olen ajatellut että se olis sitten ainutkertanen kokemus eikä tarttis mennä uudestaan. Näin puhuin siis ennen lähtöä jo.
            Eihän sitä koskaan tiedä, mutten ainakaan usko koko matkaa meneväni koskaan uudestaan. Pelkään jo sitäkin että koska nyt oli niin nappireissu että entäs jos toinen ei olisikaan… Halusin ajatella matkaa niin että teen sen kerran kokonaan ja piste.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *